Alkusanat ja lähtökohta

Päivämäärällä 18.1.2021 on lähtökohtana 183 cm ja 222,7 kg, ikää 23 vuotta.

Kuvissa tilanne  on muuta. Tämä on elämää, tämä matka, ja aina kaikki ei mene, kuten haluaisi.

Tätä blogia kirjoittaa kolme eri tahoa.

Minä, toipuvan nuoren miehen äiti, omaishoitajan ja perheenjäsen roolissa. Arjen pyörittäjän roolissa. Minä olen myös toipuva, kaikki me kai olemme.Kirjoitan perheenjäsen huolesta, omaishoitajan arjesta - diagnostiikasta, uskosta ja uupumuksesta.  Vahvasta toivosta. Tekemisestä ja arjesta, kaikista sen haasteista, jotka minun kontollani ovat.

Kerron syömishäiriöstä, joka matkaan vaikuttaa ja vaikeuttaa, masennuksesta, autismikirjosta ja tarkkaavaisuushäiriöstä. Saatan mainita  erittäin vaikean uniapneankin tässä blogissa.  Puhun varmaan tukisukista,  kaikista arjen asioista, joissa tässä kohden apua tarvitaan. Niitä on paljon. Taitoa on, muttei tässä kohden kykyä. Koska sitä on ollut, tiedän - sitä tulee myös olemaan.

Puhun syömishäiriöstä kuin mistä tahansa addiktiosta, salailusta ja muka totuudesta. Mistä tahansa addiktiosta on haastava toipua, sitä myöntää ja olla täysin rehellinen. Siihen  rehellisyyteen pitää oppia, oppia pois vanhasta. Oppia pois häpeästä. Sitä ei helpoksi voi väittää.

Emme puhu sanoista jos - puhumme sanasta kun. Se on ainoa mahdollisuus, sillä tilanne on vakava.

Olemassa olevat diagnoosit ovat kaikki ovat osa tätä toipumismatkaa,  - mutta niiden taakse ei vaan voi mennä, sillä toipuminen on muuten mahdotonta. Ymmärtäminen on väärin, väärällä tavalla ymmärtäminen. Sillä saa oman omantuntonsa hetkellisesti puhtaaksi.

Blogia kirjoittaa myös toipuva nuori mies, niillä resursseilla ja tavalla, mitkä hänellä ovat. Hän kuvissa.

Hänen haasteenaan on puhua  vakavasta syömishäiriöstä, oman toiminnan ohjauksesta, päiväjärjestyksen noudattamisen haasteesta ja tahtotilasta elää tavallisempaa elämää, eikä olla aika pitkälti muiden avun varassa. Sitä hän tällä hetkellä on.

Pää toimii, mutta fysiikka ei. Ja koska fysiikka ei, ei tahdo oikein pääkään. Mitkä haasteet ovat diagnostiikan tuomaa, johon ei lääkitys pure, mikä on elämän tuomaa tuskaa- sitä tässä välillä aina vaan voi arvailla. Monesti pieleen.

On haastavaa antaa itsensä julki ja ilmi, ja siksi kuvat on otettu päättömänä - sillä itseään on myös tarkoitus varjella, maailma ja ihmiset ovat kovin ilkeitä. Tämä ei ole helppo case, miltään osin. Kenellekään.

Olemme kuitenkin läpikäyneet asiaa paljon, ja  olen ihan varma, että tästä on hyötyä myös muille syömishäiriön kanssa kamppaileville henkilöille, sekä heidän perheenjäsenilleen ja ehkäpä - myös niille ammattilaisille, jotka tämän parissa työskentelevät.

Tästä ei voi tietää, jos tässä ei elä. Tätä ei voi oikein  ymmärtää.

Kolmantena tätä kirjoittaa kanssamme vuosi sitten löytämäni ( onneksi )  Kalevalainen jäsenkorjaaja/ Personal Trainer Marko Raittinen, joka kantaa vastuun toipuvan ruokavaliosta, sekä olemme palkanneet hänet auttamaan tässä matkassamme.

Marko käy kotona kaksi kertaa viikossa treenauttamassa toipuvaa, sillä kuntoutus lähtee täältä, sillä viime vuoden puolella tapahtuneen tapaturman vuoksi kotoa on mahdotonta lähteä.

Tämä tekee omat haasteensa, tämäkin.  Marko on täysin uuden asian edessä, monen  kanssa, siitä avoimesti puhumme myös. Kuitenkin hänen tahtotilansa on muuttaa tämän nuoren miehen elämän suuntaa, ja omituisilla lehmän hermoilla hän jaksaa kanssamme tehdä. On tärkeä antaa myös hänelle puheenvuoro, se laventaa monta eri asiaa, ja toivon mukaan antaa myös hänen kollegoilleen erilaisen pohjan tehdä töitä toipuvan kaltaisten henkilöiden kanssa. Tärkein asia, Markon ja toipuvan kemiat kohtaavat ja huumori on molemmilla yhtä huonoa- joten kaikki avaimet onnistumiseen ovat  olemassa.

Markon menneisyyden ammatti  ja koulutus ( lähihoitaja )  antaa sellaisen normaalia laveamman näkemyksen meille jo heti lähdössä - me hyödymme siitä valtavan paljon.

Nurkat ovat kaiken aikaa läsnä, samoin  tämä kirjoittava äiti, ja elämä pienenee koko ajan. Haasteet tuntuvat päivä päivältä hankalammalta, avun pyytäminen on haastavaa, kun ei oikein tiedä, mitä ja mistä sitä pitäisi hakea. Mukavia iloa tuottavia asioita ei oikein tahdo olla, paitsi onneksi suoratoistopalvelut, Switch, jääkiekko, urheilun seuraaminen kaikkinaisuudessaan ja Pleikkari.  Perheellä on iso sija  toipuvan sydämessä

Perjantaina saapuu tuohon olohuoneeseen yli puolet tilasta täyttävä Diamond Dash   Tämä, koska moottori.  Lisäksi olemme saaneet erinomaista asiakaspalvelua Kuntokaupasta, kaikki kiitos heille jo tässä kohden.  Nyt meillä on se tuhannen taalan paikka näyttää, että olemme kaiken uskon arvoisia.  Nyt pitää kävellä, ja paljon. Ja sen jälkeen - kävellä paljon lisää.

Toipuva on Syömishäiriöklinkan asiakas, mahdollisesti oikeutettu Kelan vaativaan lääkinnälliseen kuntoutukseen, mutta jo sinne päästäkseen on pitkä matka.

Sana vammaispalvelu on tullut myös tutuksi, ja kotiin on tarkoitus saada vihdoinkin myös elämistä turvaavia tukikahvoja, jotka olisi pitänyt saada hankittua jo ajat sitten.  Lisäksi kaupungin apuvälinelainaamo toimii erinomaisen hyvin, taas hyvä syy verojen maksamiseen.

Syy on täysin tämän postauksen kirjoittaneen. Tuntuu, että puolet kaikesta on vaan yksinkertaisesti kaiken aikaa tekemättä, monista eri syistä.  Ajatus on  olla itse myös niin rehellinen kuin mitä peili kestää- ja  se kestää paljon. Kirjoittaminen on toipumista myös minulle, sillä itse kannan luonnollisesti suurta syyllisyyden taakkaa, vaikka ei kuuluisi. Kannan silti.  En auta toipuvaa, en itseäni, enkä vartaisryhmiä, jos kaunistelen asioita- arkea, tai huolta.

 Tämä on tarina, joka antaa myös mahdollisuuden toipuvalle kertoa oma kipunsa ja haasteensa, vaikkakin  alusta on haastava jo lähtökohtaisesti, eikä kirjoittamalla kertominen ole vielä tässä kohden todellakaan se vahvin osa-alue.  Mutta, kuten toipuminen, tämäkin on tarpeellista.  Toipumisesta puhuminen, sillä se antaa toivottavasti kiinteämpää jalansijaa ja tahtotilaa päästä kuopasta pois, nähdä tulevat ajat toiveikkaana, sekä tulevaisuudella paljon annettavaa.   

Pidän kommentoinnin auki, pidän sen suodattamattomana, ainakin tässä kohden ja aluksi.  Jos netti osoittaa ilkeät kasvonsa, laitan hyväksynnän kommentteihin  päälle.  Kiusaamista, väheksyntää ja ilkeilyä ei tarvitse sietää, eikä sitä tulee ottaa koskaan vastaan.

Terveisin, äiti.