Puolen vuoden hiljaisuus

 

Mutta ollaan me yhä täällä, ja ihan ok täällä päässä menee.  Alkuvuodesta oltiin väsyneitä, maalis-toukokuussa ei oikein jaksettu kiinnittää huomiota, kuten olisi pitänyt - mutta tilanne on kuitenkin  säilynyt hallinnassa.

Painon kontrollointia olisi pitänyt tehdä tiukemmin, ja olisi  pitänyt olla skarpimpi - mutta.

Elimistö on kyllä ollut pojalla aika loppu, ja pitkän ja kovan painon tiputtamisen jälkeen tulee kohta, jolloin painoa tulee myös hallita.

Ottaa pää mukaan tähän puuhaan.

Paino oli alimmillaan 149,8 ja nyt se on siinä 156 kg aika tarkkaan. Oikein hyvä. Tässä ollaan keikuttu määrä x aikaa, joka tarkoittaa, notta ehkäpä ne rasvakilot on nyt todellakin poissa- ja paino on tähän vakiintunut.

Se jojoilu kun on niin helppoa- sitä on muuten tehty, ja paljon.

Tähän aikaan on mahtunut myös tauti kavala, eli Korona perkele tuli nyt sairastettua- itsellä haastava ja pitkä, onneksi perheessä poika sai loivemman, vaikka kovillehan se otti. Rokotukset meillä  on, ja vaikka jokaisella on nyt mielipide jos toinenkin aiheesta, niin olen iloinen - että vasta nyt se on sairastettu.

Nyt on se kohta, jolloin taas uuvuttaa, ja harmittaa, masentaa ja vituttaa. Tuloksia halttaisiin, mutta niitä ei kuulu.

Ja kääntöpuoli.

Poika liikkuu itsenäisesti bussilla, kiskoo niitä tukisukkia, käy kaupassa, viettää semi-normaalia elämäää itsenäsiemmin kuin vuosiin. Ja - paremmalla tuulella, kuin vuosiin. Vaatteet solahtavat päälle, turvavyön ja vastan väliin jää tilaa paljon, ja jalkoja ei koko aikaa särje. Elämänlaatu ja kemian määrä on aika ok.  Kuntosalilla tulokset paranevat - vaikkei se nyt aina todellakaan nappaa - mutta tässä kohden on taas vaan oltava luja - niin minun kuin pojankin.

Nyt olisi  taas se  helvetin helppo kohta sääliä itseä, elämän raskautta ja antaa periksi. Totta kai, sehän on inhimillistä. Muiden tuki, ja ärsyttävä perseelle potkiminen auttaa balanssin pitämisessä - ja sitä harjoittelen itsekin.

Samanlaiset adhd aivot minullakin on ja niiden kanssa tiedänkin, miten hyvä ollaan menemään siitä, mistä aita on todella matala, tai itse asiassa, käytän porttia. On vaikea ylläpitää, on helppo luoda illuusia asiasta, että tämä pysyy näin hyvänä - tämä tilanne.

No ei pysy.
Tarvitaan lisää hyvää sykettä- ärsykkeitä ja kiinnostuksen kohteita. Motivaatiota uudelleen sytyttäviä asioita ja aikuisuutta. Ymmärtämistä ja sinnikkyyttä. Sitä, että jaksaa nähdä tulevia aikoja, kuntouttavaa työtoimintaa taas mahdollisena.  Ei ole helppoa, mutta on normaalia elämää. Elämä on niin pitkään ollut epänormaalia, ja täysin oikeastaan muiden varassa .

Muutos nykyiseen on iso.  Valtava, mutta tarpeellinen - tai sitten mikään ei etene, eikä ole mahdollista.  Vaikka tilanne on hyvä, ei  se ole riittävä. Asia, joka on sanottava ääneen. Vieläkin moni on liian vaikeaa. On se vaan, sanoo kuka tahansa mitä tahansa. Penkkien koko/painorajat julkisissa paikoissa, tila jaloille. Ihmisten asenne, sillä eihän pojasta saa  pientä tekemälläkään vielä nyt.

Nämä on tosiseikkoja. Kyetäkseen normaalimpaan ja ollakseen ''normikokoinen'' ( - mitä se ikinä tarkoittaakaan -  yhteiskunta on rakennettu tietyn kokoluokan ihmisille)  on paljon vielä töitä.

Vaikka haluaisin muuttaa maailman, en välttämättä pysty siihen oman ihmiselämäni aikana, voin vain pitää huolen, ettei oma asenteeni eikä käytökseni ole syrjivä missään kohden, eikä ketään kohtaan.  Vaikka haluaisin käyttää energiani epäkohtien muuttamiseen, ja teenkyllä koko ajan - mitä voin- mutta tärkeämpää on kuitenkin minulle se, että autan omaani saavuttamaan etappeja, jotka auttavat selviytymään helpommin.    Lisäksi tärkeää on minun opettaa pojalleni, että hän ei voi vaatia, että kaikki ja kaikessa olisi huomioita kaikki hieman erilaiset henkilöt - jolloin sellainen turha mouhuaminen jää pois. Ei ole energiaa, ei siihenkään.  Nyt kun mielenterveys on paremmalla tolalla, on opittava yhteiskunnan pelisääntöjä. Piste. 

Kun yhdestä pääsee eteenpäin, on seuraavan oppimisen paikka. Kun siitä tulee yhtään tuttua, taas mennään - eteenpäin.

Liike ei saa lakata - ei mielen, ei kehityksen, eikä jalkojen.

Ei kannata tyytyä. Ei saa tyytyä - silloin jää niin paljon näkemättä ja kokematta.

  Ai leikkaus ? Vastaan, kuten viisas lääkäri  Kelalle kirjoittaessaan B lausuntoa

""Pohdittu myös lihavuusleikkaustakin, mutta ei ole erityisen halukas tähän toimenpiteeseen. ADHD ja autismidiagnoosit saattavat myöskin vaikeuttaa sopeutumista leikkauksen jälkeiseen tiukkaan ateriarytmiin""

Just näin. Olen samaa mieltä, edelleen. Tällä tavalla se pää tulee mukana, ja - poika joutuu tekemään tämän pitkän, vaikean ja raskaan matkan ihan vereslihalla saakka, jolloin en usko - että haluaa palata enää takaisin.   Ikä auttaa myös, onneksi tässä kohden.