Aika juoksee - epätoivosta edistymiseen.

 Ollaan huhtikuussa, ja aika tässä välissä on kadonnut johonkin.

Ohessa tuoreet kuvat.

Olemme edistyneet huikeasti, mutta olemme myös maksaneet tästä  kovaa hintaa. Tai siis, päästäksemme tähän olemme itkeneet paljon, fiksanneet lääkitystä - olleet epätoivon partaalla, ja valmiit luovuttamaan, kumpikin.  Olemme liikkuvan psykiatrian akuuttihoidon otteessa, nyt ja täällä toteutuu kerran vkossa käynti tässä kohden. Yksin ei kannata edes yrittää hoitaa asioita, se kääntyy itseä vastaan.  Pojan asumisen tukihenkilö on oman ammattitaitonsa takia ollut suuressa roolissa, hän auttaa kontaktoimalla asioita, sillä tietää--etten pysty. Lisäksi, se on hänen työtään, turhaan minä hänen tontilleen tungen, roolitukseni tulisi olla vain äiti.

 Marko on tehnyt/ tekee koko ajan  osuutensa, mutta  täällä tekijäpäässä se ratkaisu aina on, ja vaikka tahtoa olisi kuinka paljon- jos sitä ei saa jalostettua käyttöön, pitää porautua vieläkin syvemmälle.  Sitä tässä teemme, ja olemme edistyneet hienosti, siis Toipuva on. Hänen tahtotilansa on lähtenyt lisääntymään, ei vain puheen muodossa, vaan myös käytännön tekojen - mikä luo uskoa. Lisäksi kauan kateissa ollut positiivinen mieli antaa viitteitä olemassaolostaan, ja joskus saattaa kuulua useampikin paska läppä päivän aikana.  

Nämä kannustavat! Pieniä asioita monelle, varmaan mitättömiä - mutta toipumisen tiellä, nämä ratkaisevat.

On isosti ymmärrettävä mieltä, ja se on tämänkin tarinan ratkaisu.

Nyt käytössä on myös vihdoin mieltä tasaava lääke, joka toivottavasti nostaa elämänlaatua - ja antaa mahdollisuuden tarttua kiinni, ihan mistä tahansa.  Vähitellen tasapainossa oleva lääkitys adhd kanssa yhdistettynä tuohon mielilääkkeeseen, nämä tuovat  turvallisuutta. Arjessa on hieman jo ''normaaleja'' kohtia, mutta tällä hetkellä ihan päivän läpikäyminen on kuntoutusta.  

Seuraava askel on rakentaa pojalle toimiva päiväjärjestys, sillä ilman arjen kiinnekohtaa ihminen on vellovassa olotilassa- ja jos kyky kiinnittyä on heikompi, elämä murenee todella helposti.  Onhan työmaallakin päivän rutiini, ja kotona, pääsääntöisesti meillä monella. Joillekin se tulee automaation kautta, joillekin se tulee rakentaa-  opettaa, tukea ja kannustaa siinä. Myös hieman kontrolloida sitä.. Se on vain fakta.  Päiväjärjestyksen tulee olla sanallinen, ja näkyvillä, silloin on helpompi tarttua - ja ehk'ä myös noudattaa.

Uskon, että poikani kaltaisia henkilöitä on paljon. Tiedän, että on.

 Neuropsykiatrian kanssa on vaan hieman haastavaa välillä. Kuin apu vaikkapa kehitysmaihin - ei auta, kuin hetkellisesti, jos vien vettä - minun tulee opettaa, kuinka se kaivo tehdään. Ja opettaa se moneen kertaan, ja toistaa,toistaa, ja toistaa.  Varmistaa, ja varmistaa. Itse asiassa, erittäin hyvä vertaus, sillä tuota elämä täällä on.

Olen vuodenvaihteesta asunut täällä, ja nyt pakittelen täältä ulos. Minulla on ollut tähän mahdollisuus, ja nyt, kun verkostoja ollaan saatu rakennettua,  24/7 päivystys ei ole enää pakollista, pitää peruuttaa määrätietoisesti, muten itse on jarru ja este kuntoutumiselle. Vastuu tulee palauttaa Toipuvalle, ja vähin ottein antaa hänelle sopivassa kohden niitä oman elämän hallintaan liittyviä palikoita käyttöön.  Olen käyttänyt vihdoin omaishodon vapaitani, ja perhehoidon kautta meillä käy hieno pariskunta täällä. Näin ollen kontaktointi muihin on jo laventunut, sosiaalinen kanssakäyminen muihin lisääntynyt, ja negatiivinen kierre ollaan saatu jo sitä kautta poikki - edes hetkeksi. Tuo vie asioita eteenpäin.

Lisäksi tässä on nyt kanssani hartioita jakamassa hieman tekemisiä.

  Roolitukseni tulisi kuitenkin olla - vain äiti.   Tällä hetkellä selvityksen alla on, löytyisikö nimenomaan fyysistä kuntoutusta tukeva paikka, sillä tämä on - kuten olemme moneen kertaan puhuneet - kuitenkin, kotikutoista.  Ja, minulla ei ole varaa palkata Markoa tänne tekemään joka päivä töitä, -realismia, realismia. Marko on kuitenkin  täysin oikea henkilö tekemään tätä kanssamme, sillä Markon lehmänhermot ja ymmärrys myös autismikirjon henkilöistä mahdollistavat tämän hitaan etenemisen, koska hän osaa tuoda asiat esille pojalleni oikein. 

Autismikirjon henkilöiden kirjaimellisuuden kanssa oleminen on ajoittain hankalaa.  

 Asioiden järjestäminen, avun saanti, asioiden koordinointi, kaupungin ja sairaanhoitopiiirin eri potilastietojärjestelmät eivät tue tätä koordinointia, se on tullut huomattua.  Apu on repaleista ja näyttää hienolta papereissa - muttei aina käytännössä.

Itse toivon, ja yritän - vaikken  aina jaksakaan - auttaa poikaani löytämään koukkua, johon tarttua. Jotain liimapintaa, jotain , mitä kohden haluaa tavoitella. Jotain jokaiseen päivään, sitä kautta jokaiseen  viikkoon, kuukauteen ja siitä eteenpäin.

Aina sanoiksi ei riitä, - ''parempaa elämäää kohti, terveys kohenee'', ne ovat liian abstrakteja käsitteitä. 

Lisäksi taustalla/ pohjana onneksi on se, että poika haluaa palata  työelämään, sillä hän on myös ammattitaitoinen kokki, ja erittäin hyvä työssään - sosiaalisesti lahjakas, ja asiakaspalvelutyöstä paljon kiitosta saanut.

Tarvitsee toki tuetun työpaikan, ja paremmat ohjeet, vahvemman tuen, vajaat viikkotunnit ja säännölliset työajat, - mutta hyvä hän on. On siis hyvin paljon hyvää -  ja paljon työtä sitä ennen.

Aloitetaan siitä, että saadaan vaatteet päälle, ja lähdettyä tuohon luhtikäytävälle rollaattorin kanssa. Siihen levitän ensin ostamani käytävämatot, sillä sukkasillaan siinä vielä kävellään, sopivia kenkiä ei ole.  Ja oikean jalan virheasento saa nilkan laahaamaan, jolloin kengät tökkäisivät, ja poika olisi nenällään.

Tällaisten kanssa me menemme, ja näihin peilaten, pojan saavutukset ovat erittäin hienot. Jokaisen toipuvan matka on erilainen.  Tiputettu kilomäärä joskus voi olla kuitenkin  se sivutuote. Tai bonus.

terkuin, äiti