Eletään sellaista suurten tunteiden aikaa, sillä mieli tekee nyt paljon töitä. Mieli asettuu, elää voimakkaasti ja se sattuu. Kipuilee.
Mieli tekee paljon töitä, ja voin kertoa, että matka on haasteinen. Käydään läpi syitä syömishäiriön taustalla, niistä poika ei minullekaan puhu voin vain arvailla- ja on hyvin mahdollista, ettei poika oosaa edes tunnistaa, mikä siellä sielussa hiertää. Tai osaa, muttei koe voivansa puhua niistä. Olkoon niin, minun ei tarvitse olla taho, jolle puhutaan, on tärkeää että hänellä- ja jokaisella ihmisellä on luotettava taho, jolle puhua. Jollekulle pitäisi pystyä olemaan täysin rehellinen, ei puhumaan asioita, joita toinen
haluaa kuulla.
Onhan meillä kaikilla jotain, mistä emme haluaisi puhua - joku piirre/ ominaisuus, minkä koemme nolona, tai mitä pelkäämme - paha tapa, tai synkkä salaisuus.
Olisiko tuo vaan inhimillistä?
Mutta jos olet mieleltäsi hauras, itsetunnoltasi poljettu - et voi olla rohkea puimaan noita asioita, vaan tekeydyt muuksi, mitä olet -hyväksynnän toivossa. Tämän ajan vaatimukset ovat kovia. Puhumme somemaailman täydellisyyksistä, joita manipuloinnit kuvien kanssa vahvistavat. Puhumme illuusiosta, kuplasta, jossa tavoitellaan tykkäyksiä, peukkuja ja sydämiä- ihan kuin se tekisi meistä arvokkaita.
Ei se sitä tee, mutta luulo siitä on. Somejulkisuus ei ole, kuin aito ihminen. Ikinä.
Verkko on uusi maailma, ja jos ei ole siellä olemassa, ihan kuin ei olisi ollenkaan. Jos ei ole taitava muodostamaan yhteyksiä- ylläpitämään sosiaalista verkkoa, tai jos ei ole hyvä solmimaan ystävyys- tai muitakaan suhteita, jää helposti jalkoihin. Koko maailman jalkoihin, tai ulkopuolelle kaikesta. Mitkään näistä ominaisuuksista eivät helpota taivalta - jossa pitää toipua. Jossa pitää löytää paikkansa, ehkä ihan oma paikkansa, ensimmäistä kertaa.
Se on hurjan pelottavaa - sanon, kun seuraan tästä vierestä.
Elän kanssa, kuitenkin niin, että elän riittävän etäällä, ja pidättäydyn siellä, muuten en opeta oikein.
Voin kertoa, kyllä tekee kipiää.
Muistan omien vanhempieni opin. Rinnalla, vähän takana. Sillä tavalla, että jos mokaa, ei auta pystyyn, vaan odottelee rauhassa, että se nuori rämpii itse- sillä muuten ei opi.
Rinnalta ei saa väistyä, se on yhtä tärkeää.
Taas totean, kuten jokaisessa postauksessa varmaan, kunpa pudottaisimme vaan painoa- voi kuinka helppoa olisi se.
Mietin, mitä enemmän tätä tuumaan, kuinka monella meillä on suhde ruokaan - kuin se olisi vaan polttoaine ?
Kuinka monelle se on ystävä, vihollinen, palkitsemiskeino, syy juhlaan, arkeen ja mihin tahansa? Ja milloin se alkaa hallita, rengistä tulee isäntä?
Kuin alkoholinkin kanssa käy, kuin sokerin, tai huumeiden - minkä tahansa addiktion.
Jotain pitää aina tulla tilalle, kun jostain pyritään eroon.
Olemme tilanteessa, jossa on aika löytää täytteeksi jotain muuta, jotain muuta, kuin se ruoka - joka täyttää tyhjiötä. Ruoka ei voi olla ainoa lohduke, joka auttaa- iloon, suruun, kipuun, tuskaan, yksinäisyyteen.
Ruoka ei voi olla ihmisen korvaava.
Mutta silti, se ehkä hyvin monelle on.
Kun puhun näistä, puhun omalla suullani, lukien tilanteita läheisenä, enkä väitä asioita poikani ajatuksiksi, enkä ainoaksi totuudeksi. Puhun omina ajatuksinani, omina mietteinäni.
Kuka rankaisee itseään ruoalla? Kuka palkitsee? Kuka lohduttautuuu suklaalevyllä? Kuka rankan viikon jälkeen pysähtyy alkoon? Kuka oksentaa karkkipussin syötyään? Kuka syö kourallisen kiellettyä, laittaa loput roskiin, kaivaa ne sieltä tunnin kuluttua? Kuka lupaa, ettei koskaan enää- syötyään itsensä sokeriähkyyn ?
Tarinoita syömishäiriön kanssa on niin paljon.
En anorekesiasta tiedä juurikaan mitään, toisen ääripään asioista enemmän. Muta ehkä mekanismi mielessä on sama.
Nämä ovat raskaita, raastavia aikoja. ja silti, koen että tällä hetkellä tärkein roolini on olla menemättä mukaan noihin tunteisiin. Katsomme itse asiassa paljon televisiota harjoitteita tekiessämme ja yksi sarjoista, joita katsomme on Hengenvaarallisesti lihava. Tämä siis pojan tahtotila. ottaa vastaan Sarjan henkilöihin kykenee samaistumaan ja on varmasti helpompi nähdä, lukea asioita, kuulla ulkopuolelta, kuin sitten saada kuulla omalta vanhemmalta varoituksia, ohjeita tai neuvoja. On helpompi puhua kanssa, kun on ''vaan sarja'' - kun ei ole tunnesidettä, kun ei tarvitse kenellekään suuttua, loukkaantua tms. On helpompi välillä keskustella haasteista, kysyä - onko samankaltaisia tuntemuksia ollut hänellä, haasteita, samoja masennuksen tai huonommuuden tunteita. Poika ei osaa puhua vaikeista, ei sanoittaa omiaan, mutta osaa löytää keinon tuoda niitä pintaan kuitenkin.
Pitää olla itse mieli avoimena ja korvat putsattuna. Pitää olla tarkkana.
Läsnä.
( tämä ei ole kaupallinen yhteistyö siis, selvennys )
Olkaa läsnä läheisillenne.
Terkuin, äiti.
❤️
VastaaPoistaKiitos tuosta <3 .
PoistaTerkuin, äiti