Omaishoidon tuumailua - vastuu ja sudenkuopat

Aurinkoinen viikonloppu, onpa mukava- sillä kylmä keli lannisti viime viikolla, ja viikko on kokonaisuudessaan ollut raskas- vaikka siellä on paljon hyviä hetkiä'.

Kuten kuvista näkyy,, myös tulosta tulee, jos ajatelleen että mittaroidaan niitä pudonneita kiloja, jolloin tilannne on - 24 kg. 

Täällä päässä molempien mieli on uupumuksen takia niin vuoristoratamainen, että päivät ovat välillä kuin ruutitynnyrissä elelisi. 

Se, että on aikuinen, jonka tulisi jaksaa, ei tarkoita - että jaksaa. Se että on omaishoitaja, ei tarkoita - todellakaan- että osaisi olla rationaalinen, tehdä oikein, järjestyksessä, edesauttaa asioiden etenemistä- tai kuntouttaa oikein. Voi kunpa maailmassa asiat olisivat tuolla tavalla.

Väärin! Omaishoitaja voi itse asiassa tehdä kaiken ihan päin persettä - joten tarkkana saa itse oman tekemisensä kanssa olla. Omaishoitaja voi olla jarru, tai asioiden mahdollistaja. Kuvitella tekevänsä asiat oikein, mutta liian vahvan tunnesiteen vuoksi ei kuitenkaan kykene näkemään asiaa asiana, vaan vaikkapa rakastaa ruoalla, rakastaa tekemällä liikaa- koska auttaa- ja sillä tavalla vesittää toipuvan tekemistä. Kyllä omaa roolitustaan kannattaa ja on ihan pakko- miettiä todella rehellisesti, jos haluaa auttaa, niin toipuvaa, kuin myös itseään. Vääränlaisessa symbioosissa eläminen ei ole tervettä - se on sairasta.

Sellainen vääränlainen läheisriippuvuus on muuten asia, mikä tulisi olla framilla aina, kun kuka tahansa, ja mistä tahansa- lähtee kuntoutumaan. Varsinkin toki silloin, kun käsitellään lisäksi mieleen liittyviä asioita. Lisäksi  kun tarvitaan tukea ulkopuolelta, tulisi jonkun taas - koordinoida- ja ottaa oikeasti selvää mitä ja millainen roolitus kenelläkin toipuvan elämässä on. Olisi myös erittäin kustannustehokasta. Jollain   instanssilla tulisi olla myös  auktoriteettia suhteessa perheisiin, ja siellä tapahtuviin asioihin, jos mietitään  ei tunnepuolen, vaan ihan kuntoutusta vain teknisesti edistäviä asioita.

Olen miettinyt näitä paljon sillä olen hyvin suorituskeskeinen itse. Tiedän, mitä teen ja olen tehnyt pieleen - ja osa on typeryyttä- osa on sitä, että arjen on tullut pyöriä, osa on omaa uupumusta.

On paljon, mitä pitää ottaa itseensä, varsinkin silloin, kun tarinan päähenkilö ei ihan kykene kaikessa huolehtimaan itsestään oikein.

Ja syyllistää  ei saa- silloin ampuu itseään jalkaan, ja jättää itsensä uhriutumisen vankilaan ja oman elämän eläminen muuttuu mahdottomaksi.

Omaishoitajien rooli kotimaan hoitavina, ja yhteiskunnan sairaanhoidon  kustannuksia vähentävänä osana, on merkittävä- palkkaus siis onneton, ja huolenpito vähäinen. Mutta tärkein asia, eli omaishoitajan kanssa yhdessä kokonaisuuden näkeminen olisi tärkeää. Omaishoitajat ovat pääsääntöisesti perheenjäseniä, ja siinä piilee se hienous - ja suurin vaara.

Ilman ulkopuolista apua, suurta määrää tervettä järkeä, ja hyviä voimavaroja pahimmillaan asioiden hienous kääntyy kaikkia vastaan, ja koko perheyhteisö sairastuu itse asiassa paljon voimakkaammin, kuin itse tauti/sairaus/vamma taustalla olikaan.

Kuka on pohtinut tällaisia asioita? Kukaan ?

Nää on kuulkaas tosi herkkiä asioita, nämä.

Yhtä kaikki, näitä mä tuumaan. Mietin ja koitan yhdessä toipuvan kanssa rakentaa, ja miettiä elämää viisaasti eteenpäin. Olla olemassa, olla olematta liikaa. Päivä päivältä vaan työntää itseä kauemmaksi,  ''palauttaa'' oman elämän valtaa ja hallintaa pojalle. Kannustaa ja auttaa huomaamaan niitä taitoja, mitä hänellä on, vähän piilossa vielä osa. Ne palautuvat kyllä -  tiedän.

Parin viikon kuluttua poika saa apuvälinelainaamon kautta lainaksi sängyn, jonka avulla nyt tällä hetkellä se suurin vaikeus saadaan voitettua. Sänkyyn meneminen ja sieltä nouseminen. Tuo kun sujuu turvallisesti ja itsenäisesti - aukeaa taas ihan uudenlainen jakso tässä kuntoutumisen tiellä.    On paljon asioita, arjen haasteita,  ja olenkin miettinyt, että miten he pärjäävät, joilla ei ole tukiverkkoa ympärillä.  Millä tavalla he pukevat sukkansa, pääsevät sänkyyn, sieltä ylös- ajoissa vessaa ? Pääsevät suihkuun, pesevät pyykkinsä, hoitavat ihorikkojaan, tai vatsanahkan alla hautunutta ihoa ehjäksi ? 

Kuinka arkisia asioita esimerkiksi huomioidaan syömishäiriöisten kanssa?  Kysytäänkö  haasteista heiltä ? Etsitäänkö keinoja, otetaanko puheeksi - sillä tiedän, ettei näistä puhuta ääneen muuten. Se hoitavan tahon on osattava aloittaa, näyttää ymmärtävänsä, ja osattava asettua toipuvan asemaan. Kuka kertoo, mitä ja mistä voi apuvälineitä hankkia, lainata- mistä voi kysyä yhtä ja toista? Kuka kertoo, ettei ihorikkoa voi jättää  hoitamatta, ja että varpaiden väliin ei oikein haavoja saisi tulla, ettei pääse bakteereja vereen. Kuka osaa ohjeistaa, ja tekee sen- että saadaan kotisairaanhoito hoitamaan terveyteen liittyviä asioita. On ihan varma, että poikani ei ole tämän maan( maailman) ainoa, joka ei edes ymmärrä hakea apua, kaikkea sitä- mihin hän on oikeutettu.

Mitä laveammin tätä matkaa saan käydä, sen enemmän opin yhteiskunnanj ärjestelmästä - ja tiedän, että koordinaattorin paikka puuttuu  kokonaan järjestelmästä.

Taho, joka valvoo isoveljenä järjestelmää henkilö kerrallaan. Väitän, että tuo toisi säästöjä - järkevöittäisi tekemistä, sekä kuntouttaisi tehokkaammin, sekä motivoisi paremmin, kaikkia mukanaolevia.

Väitän vahvasti tuota todeksi.

Mutta, koska byrokratia- ja koska kaupunki ja sairaanhoitopiiri, eri järjestelmä, missä tieto liikkuu, niin tuo on hankalaa. Hyvin haastavaa.

Me vietämme tänään äitienpäivää, koska tänään on pojan vaapaasyönnin aikaikkuna sen kaksi tuntia auki. Ihana kanapadan tuoksu on kämpättä ja jälkkäriksi kahvin kanssa gluteenitonta kääretorttua ja irtokarkkeja.

Kuka näkee eron kuvissa? Tämän päivän, versus tammikuun ?

Terkuin, äiti