Arjen kannattelua ja 58 voipakettia

Ollaan oltu - väsyneitä ( yhä ollaan ) ja uupuneita ( yhä ollaan ) ja yhtaikaa tarmokkaita ( toivottavasti yhä ollaan )

Tarkoitin viime viikon ''pakkeja'' jaksolta, jonne piti päästä. Jossa pitäisi nyt olla.

Kovilla ollaan. Kumpikaan meistä ei nyt paljon ylimääräisiä puhele, juuri siksi, että nyt pitää ja on totaalipakko taas vaan veivata arki läpi, joten jos meille tulee klikki, meidän väleihimme, paketti hajoaa. Mehän ollaan nyt täysin riippuvaisia tietyllä tapaa  julkisesta sairaanhoidosta ja silti, ei olla.

Ei voida olla. Ei se julkinen tai kukaan muukaan meitä pelasta, mutta kiitos - apuja vastaanotetaan !

 Nytkään ei voi  jäädä tuleen makaamaan ja vinkumaan elämän kurjuutta, haasteita - vaikka myönnän- MIELI TEKISI !!! Kaipaisimme toipuvan kanssa molemmat mahdollisuutta vetää itku potku raivarit jossain mutta kun ei  voi, se vie liikaa voimavaroja, sekin. Niitä pitää säästellä, kävelemiseen. Kuntoiluun. Jaksamiseen. Siihen, että arki muodostuu ympärille omaa hyvinvointia tukevaksi, ja että saa pidettyä kiinni yhtään omasta mielenterveydestä.

Kaivattaisiin vaan taukoa, ihan just nyt.

Ja lepoa, molemmat. Turvallisuutta ympärille. Itse asiassa - vettä. Kaipaisin niin mahdollisuutta, että saisi pojan veteen, turvaan ja olemaan kivuton. Nostamaan sen kautta hänen mielialaansa, ja edistämään omaa elämän haltuunottoa jollain hänelle mieluisalla/ hyvällä tavalla. Autismikirjon tyypit usein rakastaa vettä, toipuva ei oo poikkeus. On kuin kala.

Kun oli lapsi, tykkäsi snorklailla, ja  heittelin välillä pikkukivillä, kun olin varma, notta raatona se vedessä jo on ja vaan putki näkyy.

Tarina on ihan tosi.

Poika kiven osuessa nosti peukkua, ja mä sain rauhan. Nyt mua jo naurattaa, aikoinaan ei.

Arvatkaas, mitä muut rannallaolijat oli mieltä mun puuhista? 

Oheiset ruutupaperihässäkät on mun kehitelmiä meidän arjesta. Mulla ei ole lähimuistia, ei enää oikein kaukaisempaakaa, koska oon niin poikki. 

Lisäksi, mähän toivun siis itse myös pitkästä saikusta, jonka takia on taas sykkeet nousussa, ja kroppa kierroksilla, joten jo toipuvan arjen turvatakseni, mä kirjaan kaikki ylös. Pehmeässä päässä ei pysy mikään, ja nämä on tietoja, jotka mun kuuluu osata siirtää sairaanhoidolle, että toipuvan tiedot tulee kirjatuksi ylös oikein. Ja toki, toipuva ei voi käyttää mitään vastaan väärin perustein, kun faktaa on. Ei syömishäiriö eroa mistään muusta koukusta- joten kaikki tekosyyt käytetään, tietenkin - se on inhimillisyyttä.  Toipuvan on helpompi pitää kiinni asioista, kun asiat ovat vaan kovin yksiselitteisiä - ei liikaa latua, jolla kulkea. Ei vaihtoehtoja - siihen ei adhd aivot taitu, ei minullakaan.

Kun annetaan löysää - otetaan liikaa löysää, fakta. Näin se menee. Aina silloin seuraa takapakkia, fakta.

On muuten kokeiltu, ja ihan liian monta kertaa tässä elämässä.

Painon kanssa edistytään - siis pudotuksen. Seuraava kymmenluku antaa odotuttaa, ihan kuin käsi tuon 200 alituksen kanssa. Mutta se on hyvä. Kasvattaa sisua, sinnikkyyttä - ja muistuttaa, ei ole jumankauta helppoa. Ei ole.  Muistaa sopii, että ruokavalio on laskettu niin, että kaksikymmentä päivää tiputtaa yhden kilon. Tämänhetkinen liikkuminen ei ole paljoa enempää kuin normi lepoenegia, joten siksi toipuvasta tuntuu vauhti hiljaielta, vaikka eihän se ole ollut. HUikea määrä sitten tammikuun aloituksen, kyllä saadaan olla porukalla erittäin ylpeitä tehdystä duunista. Ja ollaan.

Edelleen toipuva ei eroa näe, mikä harmi, mutta jalka toimii kävelyssä paremmin. Sen ehkä hyvänä päivänä joskus huomioi. Tai sen, että ihan ei ole niin ahdistava maata sängyssä, kun rintaontelossa ei ole niin paljoa massaa  painamassa keuhkoja ja haittaamassa hengitystä. Tai ehkä huomioi siinä, kun on suihkussakäynti helpompaa. 

Ehkä peseytyminen. 

Tekisi mieli kasata ihan kohta 60 voipakettia sängyn päälle ja pyytää tsekkaamaan, että noin paljon kamaa on sulanut, ja nimenomaan - rasvaa, hänestä.

Toivottavasti sulanut pois on myös- pahaa mieltä, huonoa itsetuntoa  ja oloa, kun ei  oikein pysty mihinkään omien rajoitteiden vuoksi, joista osa liittyy massaan.( eli toivottavasti itsetunto on vähän noussut, se olisi  ansaittua ja suotavaa)

Toipuvan kasvoista erottuu  taas syvät hymykuopat, kasvot ovat puolella pienentyneet ja  nilkkojen mallinnus on pian paremman näköinen kuin minulla.

On eroa.  Paljon. 

Ennen vatsaröllyn paljastavat paidat menevät nätisti  kalsareiden ( shortsien ) alle, ja ihopoimut eivät juurikaan aukea samaa vauhtia kuin ennen, koska ne ovat pienentyneet- tai  niitä ei ole paikoissa, joissa ennen.

Tiukkana ennen ollut pellavapaita alkaa näyttää jätesäkiltä. Ojentajien  rasvat alkavat sulaa, ja  käsien mallinnus näyttää käsille, ja voimaahan tuossa nuoressa on. Paljon. Se lisääntyy koko ajan, kun liikelaajuus ja määrä kasvaa.

Vältän puhumista sairaanhoidon asioista, sillä juuri tällä hetkellä en tiedä tapahtumista mitään. Tänään poika on läpikäynyt asioita tuetun asumisen tukihenkilönsä kanssa, ja annankin koppia ihan syystä toisille nyt.

En jaksa.

Samalla toipuva oppii käyttämään nyt niitä hänelle tarkoitettuja tukimuotoja itse- paremmin keskittyen, kun tällainen perusturvallisuus alkaa vihdoin kohentua. Toipuva saa nauttia siitä omasta osaamisesta ja äitinä seisoskelen vähän kuin kentän laidalla.

Taitoja nuorella on, nyt kun paniikki alkaa ehkä jo väistyä - nyt pitää antaa kaikki se tila, ja hieman vaatia lisää - että taidot valjastetaan takaisin käyttöön ja siitä omasta o saamisesta tulee arkea eteenpäin vievää - hyvällä tavalla.

Että tavallinen tiskaamien muuttuu ihan kivaksi, kun sen voi tehdä. Että pyykkien peseminen on ihan jees - ehkä, mutta siihen pystyy.

Miten kuntoutus ja hoidonarviointi edistyy ?

En tiedä, ei mitään käryä.

Sen tiedän, että ensi viikolla pojalle saadaan lainaan sairaalasänky - tälle viikolle on sovittava patjan kotiin tuominen. Se tulee olemaan seuraava askel itsenäisyydessä. Lisääntyvät turvallisuus ja sen kautta, lisääntyvä itsenäisyys, ja toivottavasti sen kautta -lisääntyvä ja nouseva mieliala siitä omasta elämänhallinnasta ja aikatauluista.

Enemmän kuin ansaittua saada hieman vetää henkeä itse.

Mutta se kuntoutus, se hoito.

Mitä nyt tapahtuu?

Me vain kuljetamme koko ajan kaikessa oman elämän suunnitelmaa,  ja toimimme voimavarojemme mukaan.

Ei voi jäädä venaamaan, silloin voi käydä huonosti.

Terkuin, äiti