Joko uskaltaa sanoa? Ehkä.
Ambulanssi saapuu huomenna, ja toipuva pääsee lähtemään nyt kerran jo peruuntuneelle/ siirretylle jaksolle. Tänään soittelimme paikkaan x, ja varmistelimme niitä asioita, joista viime viikolla kikkasi, ja nyt tuntuu olevan kaikki järjestyksessä.
Ai mitä me ollaan tehty tällä välin ? Kävelty tuot helvetin luhtikäytävää. Vedetty porkkanaa, kaurahiutaleita ( no on meillä siis järkevä ruokavalio ) ja kävelty lisää. Ollaan tavattu Markoa, on ollut treenistä hänen kanssaan taukoa, kun kerran toipuvan piti olla jaksolla, mutta jäsenkorjaus on toteutunut nyt, ja kyllä sille aina paikkansa on.
Ollaan lisäksi pyritty kaikin keinoin lisäämään itsenäisyyttä, omatoimisuutta- ja se tarkoittaa, että meikä on peruuttanut useammin ja pidemmiksi ajoiksi ulos tuosta ovesta. Olen ollut jopa omassa kotona.
No eipä ole, ja sillä hyvä. Tämä on nyt tilanne.
Juuri tällä hetkellä aika hyvä.
Ollaan kuta kuinkin sovussa, pinnistellään, että kestää pää molemmilla, koska ollaan niin helvetin väsyneitä. Oikein odotuksia ei ole, mihinkään, mutta a vain se on varmaa, että apua on se - mitä tarvitaan. Ihmiset kykenee kohtaan x ilman apua, ja kyllä- sanon taas. Me ollaan pärjätty oikein hyvin.
( Aika niin kultaa muistot !!! )
Jotenkin huomisesta alkaa uusi ajanjakso, eikä kukaan tiedä- mitä ja miten asiat lähtee järjestymään. Tai siis, ne etenevät, mutta missä - kuinka pitkään. MIkä edellä mennään? Millainen on tiimi ympärillä, millaiseksi muodostuu tulevat ajat?
Ei ole yhteenkään, vastauksia.
Markolle mä laitan viestiä usein, hän on kyllä ottanut sen roolin, että jaksaa tsempata myös miun taivalta. Etu näissä pitkäaikaisissa suhteissa on se, että sellaiset korulauseet katoaa, ja on helppo puhua - vaikeistakin. Kaikesta tulee sävyltään kuin kaupppalista, vaikka sitten puhuttaisiin millaisista asioista. On niin helppo puhua suorassa rehellisessä suhteessa- joissa tahtotila on nähdä se maali, tai etapit samalla tavalla. Puhua reilusti - mutta aina suoraan. Kukaan meistä ei olisi kaivannut osaa näistä keskusteluista, joita ollaan jouduttu käymään, mutta niin ne on tehty. Ollaan itketty ja kiljuttu- ja kyllä muutos on ollut vaikea. Ihan saatanan vaikea. Kulunut puolivuotinen on kyllä haastanut, kuluttanut - ja toisaalta, antanut ihan älyttömästi.
Nyt jakspon aikana käydään läpi Markon kanssa asioita eri tavalla, ja mikäli miehen aikataulut antaa myöden, tuolla pääsee käymään. Markon toimiminen on myös paljon henkistä mentorointia, ja sillä on vähintään yhtä suuri osa tässä- kuin noilla kinttujen liikuttamisella. Kaikki eivät moista kaipaa, mutta meidän perheessä toipuva kaipaa - kyllä.
Kai minunkin pääkoppani siinä samalla kuntoon tulee, viimeistään siinä, kun käyn omassa jäsenkorjaushoidossani. On tää kova setti, sanon mä. Ihan helvetin kova.
Puolen vuoden vahva tuki minulta vaihtuu nyt julkiseen sairaanhoitoon, ja toipuvan hieman itsenäisempään työskentelyyn, johon hän pystyy - vahvalla tuella kuitenkin. Tuen pitää vaan viedä kohti tulevaisuutta nyt, minun kanssani pysyy paikoillaan.
Lisäksi perheen tulee päästä palaamaan normaaliin elämään.
Mä oon niin väsynyt, ettei mua edes jännitä huominen. Itku silmässä venaan tukisukkien kuivumista, että saan vaihtaa ne vielä toipuvalle jalkaan. Odotan viimeistä pesukonetta pysähtyväksi, vikat pyykit kuivumaan niin - että huomiselle on kaikki puhtaana.
On nimittäin luonnollisesti myös niin, ettei toipuvalla ole suurta vaatevarastoa tässä koossa. Näitä pestään j a puunataan, vaihdetaan ja pestään.
Tämän kolmenkympin tiputuksen jälkeen suurin haaste on taas saada uudet tukisukat, uusilla mitoilla- että jalat kestävät, ja säilyvät kunnossa.
Onneksi on erinomainen Lymed, linkki sivuopalkissa. Niin hyvää palvelua, loistavat tuotteet, ja pienellä pikatoimitusmaksulla sukat saa seuraavana päivänä jopa.
Niin hyvä.
Jaa mistä löysin ?
No Marko neuvoi. Kiitos siitäkin.
Ei pysy silmät auki.
Öitä. terkuin, äiti
Kommentit
Lähetä kommentti