Kolmenkympin etappi

Ansaittua, kaikki ansaittua.  Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta, kun toipuva oli ja koki onnistumista vaa'alle mennessään - siinä ollessaan ja tuloksen nähdessään.. Kolmekymmentä on kova juttu. Todella kova.
lMe ollaan erittäin kova tiimi. Kaikki me, jotka tässä ollaan. Me ollaan pieni ryhmä- tehdään tällaista pula-ajan treenaamista, välineillä, joita ei ole- olosuhteilla, joita ei oikeastaan ole, ja voimilla- joita ei oikeastaan ole. Mutta me tehdään.Ei mua  naurata vieläkään, sillä kyllä jokainen etietää- että matkahan jatkuu, jatkuu  ja jatkuu - diagnostiikka takana haastaa joka päivä, eikä ongelmiin pääse, ennen kuin mielen pururadan mutkia kykenee käsittelemään. Mutta me ollaan menossa sinne suuntaan, askel askeleelta, Ihan koko ajan.  Välillä ( anteeksi kielenkäyttöni ) kaikkia vituttaa niin o paljon, että pää räjähtelee nanosekunnissa sen sata kertaa päivässä, ja mietitään pojan kanssa, mitä voisi heittää tuhannen peen päreiksi johonkin seinään, notta tuska helpottaisi.
JOtta jalkojen kipu laantuisi, jotta jäykkyys katoaisi, motoriikka kohenisi ja mieli nousisi.
Ja sitten me kävellään taas luhtikäytävällä.
Tsekataan Netflixin uudet sarjat - päästään itsenäisesti tuohon sairaalasänkyyn ja vedetään hieman happea.
Se taustalla oleva luotto tiimin joka jäseneen on se, mikä kantaa.
Ja- ketään meistä ei pelota, kun toipuva huutaa niin, että pikkulinnut tippuu puusta.
Siinähän kiljuu - pitäähän sen tuskan  ulos päästä.
Mutta, totta on - inhoan silloin jokaista hetkeä.
Tietenkin.

 


Olisi outo, jos en.

Mutta- tässä tää nyt on.

Tämän hetkinen tilanne. Saa tuulettaa - ja sen jälkeen me kävellään taas.


terkuin, äiti.

Kommentit