On ollut tiukkaa, haastavaa joten ei ole edes ajatus luistanut, on vaan selviydytty. Mutta, kuten kuvista näkee, ja tallennetuista lukemista- niin aika sinnikkäitä me silti olemme. Se ensimmäinen tiputettu kolmekymmentä on ihan juuri saavutettu. Tai jossain kohden. Tärkeää on ollut ymmärtää, miten nesteet heiluvat, kun lämpökausi on täällä. Miten mitättömiä useammankin kilojen heilurit ovat ja pitkässä juoksussa ratkaisee - sinnikkyys. Aina. Mutta, voin kertoa, kun mieli on matala- jokainen plussa on miinusta. Mielessä. Vaikka järki ymmärtää, tunne ei voi käsittää - koska tunne ei kykene käsittelemään.
Hyvänä hetkenä, kyllä. Huonona - joita on ollut, ei.
Inhimillistä, ja raskasta ja harmillista.
Tilanne on seuraavanlainen:
Olemme lähdössä hoitojaksolle, hoidontarpeen jaksolle, kunhan vaadittavat toimenpiteet saadaan tehtyä. Tarkoittaa sitä, että paikassa on fasiliteetit ottaa vastaan liikuntarajoitteinen henkilö, jolla on määrä x kokoa. Että sille ajalle, kun toipuva on jaksolla, on myös henkilökunnan resurssit niin, ettei toipuva joudu makoilemaan turvattomana sängyssä suurta osaa ajasta ja taannu. Kaikki on mahdollista, siksi myös toipuvalla itselleen on valtavan suuri rooli tässä- heittopussiksi ei voi mennä, eikä odottamaan, että joku tulee ja ratkaisee hänen ongelmansa.
Mutta, turvallisessa ympäristössä- kuten nimikin- tuettuna, hän kuntoutuu terveemmälksi. Tästä ei ole epäilystäkään.Tarvitsemme paljon tukea mielelle, aikaa ja rohkeutta käsitellä- varmaan ensimmäistä kertaa- täysin rehellisesti asioita.
Jollei ole tahtotilaa toipuva, kaikki on turhaa. Hetken asiat ovat paremmin, ja alamäki sen jälkeen on vielä syvempi. Karua, mutta fakta.
Ihan sama, kuin mikä tahansa addiktio.
Kaava on sama.
Pyrin puhumaan juuri niin rehellisesti, kuin miten itse näen tilanteen aikuisena.
Tarvitsemme paljon tukea mielelle, aikaa ja rohkeutta käsitellä- vain se vie eteenpäin. Tämä kirjoitettu sana on hyvä, kykenen itse palaamaan tähän, ja ajoittain välimme ovat niin tulehtuneet ja kireät toipuvan kanssa, joten tämä on hänellekin helpompaa. Kyky ja taito keskusteluun ei ole niin vahva, kun tunnekuohu on päällä, mutta asia, josta puhun, löytyy myös täältä.
Teemme pesäeroa, joka tarkoittaa - että toipuvan kotiin on apuvälinelainaamon kautta saatu sänky lainaan.
Tämä mahdollistaa erilaisia turvallisia ( myös minulle) asioita.
Toipuva kykenee harjoittelemaan itse sänkyyn menoa, nousemista- vaikkapa kipeiden jalkojen ylös nostamista, tai vaikkapa selkänojan kohottamista. Erilaiset säätämiset, jotka ovat ajoittain meinanneet räjäyttää molempien pään - helpottavat näiltäkin osin, ja yksi valtavan suuri haaste on hieman pienempi. Olisi epärealistista ajatella kaiken olevan hyvin nopeasti tässäkään. Ymmärrän toipuvan tuskan, sillä hän joutuu kohtaamaan sen, miten huono oma l toimintakykynsä on. Se vaatii häneltä paljon. Mutta taas, jos realismia ei kohtaa, asioita tekee vaan ''muka''.
Niinpä joka asia mennään sitten pohjamutia myöden. Kyse on hänen elämästään ja siitä, että hänen arkeensa löytyy se tapa ja keino, jolla itsenäisyys palautetaan.
Me siis : Kävelemme sitä helvetin luhtikäytävää.
Harjoittelemme sänkyyn menoa, ja nousua- kulutamme aikaa erilaisten suoratoistopalveuiden parissa. Tappelemme, säädämme ja yritämme. Toimimme niin, että molemmilla on taas oma hetki, ja koko ajan pidempi hetki päivässä itsellistä aikaa, ja toipuva löytää myös itsenäisesti sen oman tapansa toimia omassa kodissaan. Tiedän , että myös yksinäisyys on ongelma - mutta silti lähiomainen ei ole ratkaisu. Lähiomainen on pitkässä juoksussa ongelma, niin karulta kuin se ensialkuun kuulostaakin. Meidän pitää peruuttaa kauemmaksi toisistamme, ja antaa tilaa- ottaa tilaa. Tämä on haaste, molemmmille. Joka tapauksessa, nepsypiirteinen nuori on vaikeuksissa tässä omien haasteidensa kanssa tuottaa itsenäisesti elämäänsä sisältöä - mutta lähiomainen ei taas- eikä vaan voi, olla se ratkaisu. Se ei tulevaisuudessa toimi, vaikka hetken olisi helpompaa.
Nyt on ehkä akuutein vaihe takana, henki turvattu, toipuva jaloillaan ja kaksin käsin olemme nyt kiinni hoitopolun alussa.
Tässä kohden pitää olla pää kylmänä.
Ei saa olla liian kiva, ei liian joustava. Koska - joustot on nyt joustettu. Nyt on vaan sitten julkisen kohta kantaa omaa vastuutaan, ja meidän käyttää muita- kuin toisiamme hyväksemme tällä tiellä, joka on kuitenkin vasta alussa.
Iloitsen hyvästä puheyhteydestä - joka meillä hyvinä hetkinä toipuvan kanssa on. Se pelastaa tilanteen, sekä se - että pidän itse puoleni.
Minulle kaikki ei sovi. On pakko - erittäin pakko - päästä eteenpäin.
Myös minun.
Nämä ovat tärkeitä asioita sanoa ääneen.
kaksi päivää sitten nostettiin Escitalopram annostus, sillä jonkun tason tulee nousta, että joku taso käytännön tekemisessä nousee. Päätimme aloittaa mielen kanssa, melkein yhtä viisas valinta olisi voinut olla tarkkaavaisuushäiriöön syöty lääke. Kun ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, eikä ole toista ilman toista. Fysiikka kulkee mielen kautta, mieli fysiikan ja se sama kehä jatkuu, ja jatkuu ja jatkuu - niin hyvässä kuin pahassakin.
Olemme hieman saaneet kiinni hyvästä. Tämän aamun lukema, joka oli alle 190 on iso juttu. Tuo antoi odottaa itseään pirun kauan, ihan kuin tuo 200 alituskin.
Tuota on tahkottu, tehty ja odotettu. Toivon tuon olevan toipuvalle taas ajatus siitä - että kyllä. Hän tekee asiat juuri, kuten pitääkin, vaikeinakin aikoina. On sinnikäs- ei anna periksi- ja jatkaa. Jatkaa, ja jatkaa.
Arvostan hänen tekemisiään paljon.
Nyt kun olen osin päivisin hieman etänä - olemme yhteydessä vaikkapa niin, että kun hän ähtee luhtikäytävälle, hän laittaa kuvan- osoittaa, että on sitoutunut, ja se tavallaan velvoittaa tekemään. Minä kasvatan taas luottamustani hänen suuntaansa, että sanottu on myös totta. Tämä tie on ollut, ja yhä on, täynnä myös haasteita.
Ihan kuin mistä tahansa addiktiosta toipuminen, sairaudesta toipuminen.
Matka on kovin monisyinen ja töyssyinen.
Tämä ei eroa niistä.
Lämpöä. Terkuin, äiti
Kommentit
Lähetä kommentti