Toipuvan omin sanoin

Nyt on se kohta, kun Toipuva saa omin sanoin kertoa omasta hoitojaksostaan.

Mitä näistä sitten voi päätellä.

Edistymmekö ? Onko takapakkia, onko helppoa, tai raskasta ? 
Sen me tiedämme, että tämä on nyt realiteetti ja tilanne juuri tällä hetkellä.
Kukaan ei pääse helpolla, mutta eihän tämä helppo matka ole ollut tähänkään mennessä. Vaihdettu mieliala lääke potkii nyt todella paljon, ja on haastava ymmärtää, että tunne on 'vaan' tunne, ja se menee ohi. Pitää vaan jaksaa- ja on ärsyttävää kun kaikki hokevat sitä. Vituttaa varmaan, ymmärrän helposti.
Paino on tippunut kahdeksan kiloa, mutta ei ole ihme. Ruoka on vielä tiukempaa, vielä suolattomampaa, ja määrät ovat kuitenkin erilaisia.  Paino oli siis 182,9 kg, ja tarkastamatta mitään lippulappuja, sanon, että se on mennyt alas nyt 36,5 kg.

Väitän erinomaiseksi.  Mutta, Kuten puhuimme, nyt on ensi n se kohta, kun pää pitää saada parempaank untoon, mieli ylemmäksi, ja sitä kautta päästä eteenpäin elämän kanssa. On kuitenkin fakta, että seuraava paikka on keskittynyt fyysiseen puoleen, joten henkisen kantin on oltava itsella paremmalla tolalla, että jaksaa seuraavaksi sen. Muuten ei.

Merkkipäivä mahtuu myös tuolla oloaikaan, ja varmaan se on myös yksi kovimmista harmeista. On mahdotonta viettää kivaa päivää haluamallaan tavalla. Joutuu puntaroimaan aika tiukasti omaa suhdetta ruokaan, miettiä syömishäiriötä- ja tuumata olemista sen kanssa. Millaista roolia se näyttelee tässä kohden ? Kykeneekö itse määrittelemään asioita, vai onko syömishäiriö se, joka edelleen määrittelee elämää, ja sen kautta joutuu läheisille valehtelemaan?

En tiedä, mutta kyllä minä sen näen heti ensi viikolla.

Kasvaminen ja kehittyminen on jatkuva prosessi, joka meillä kaikilla jatkuu halki elämän. Toivottavasti
Lisäksi nyt hoitojaksolla on olennaista, että minä peruuttelen niin, ettemme luonnollisesti näe koko aikaa, joka päivä. Kyse on paljon myös meidän napanuoran katkaisemisesta ja siitä, että Toipuvan on ihan pakko pakko kohdata omat haasteensa, kipupisteensä ja vaikeutensa- ja kuulla omat ajatuksensa, ilman suodatinta. Eli minua. Nähdä pärjäämisensä realistisesti, ja joutua kommunikoimaan ihmisten kanssa ilman minua. Hänen kuuluu osallistua ja olla itse oman hoitonsa paras tulkitsija. Ja hän on se, joka määrittelee, millaiseen kuntoon hän tässä elämässä tulee. Huonolla sitoutumisella - jää huonoon. Hyvällä sitoutumisella, kuntoutuu hyvään fyysiseen kuntoon, joka palauttaa myös mieltä paljon paremmalle tasolle.

Nyt ollaan kohdassa, joka on ihan täysin omissa käsissä.

Minun on tärkeää peruuttaa, koko ajan, ja olla ''kovana''. Pysyä poissa.

Sydämeen sattuu, ja paras osoitus silti rakkaudesta on se, että peruutan. Joskus on pakko kasvaa henkisesti  ja ottaa valtavia varsan loikkia.

On pakko jättää kaikki tekosyyt pois. On pakko. Yksinkertaisesti pakko.  Nyt on se Toipuvan pakko.
On paljon käsiteltäviä asioita. Kyllä. Niitä on kaikilla. Itsestään ei saa tehdä sairaampaa, kuin on.  Nyt on se iso toipumisen kohta. Toivon niin vahvasti että Toipuva tarttuu siitä vielä tiukemmin kiinni.
Ja rehellisesti, hänen puolestaan toivoisin, että helvetin hellekausi loppuisi pian. On se sellainen ylimääräinen haaste, ihan oikeasti.
Mutta, väitän - kun tämä on käyty, ja olemme vaikkapa lokakuun/joulukuun  kohdalla, tätä vaikeaa, haastavaa ja raivoa- itkua, surua ja muita suuria tunteita herättävää kohtaa voidaan muistella jo eri tavalla
.
Eteenpäin - mutta nyt on Toipuvan oman itsenäisen työn aika ja kohta. Kenenkään toisen hartioiden taakse ei nyt voi mennä. Ja se on hyvä. Hänellä itsellään on niin paljon annettavaa, taitoja ja keinoja - ne ovat vain matkan varrella jääneet hieman uinumaan.
Niitä herätellään nyt. 

Terkuin, äiti

 

Kommentit