Hissukseen

Päivien rytmiikka kotona olemisen kanssa  alkaa olla löytynyt, siis yhtään sinne päin.

Aamun omat rutiinit, kuntoiluun, tekemiseen = ulos kotoa lähtemiseen on löytynyt.

Toimintaterapia, apuna nepsyoireiden ja oman toiminnan kanssa hakee siis paikkaansa, ja kontaktointi nuorten aikuisten psykiatrian puolelle on auki. Hyviä kontakteja, tärkeitä ajattelen omaa itsenäistä elämää

 Vaikka tässä siis edelleen haetaan sitä fyysisen olemuksen kohenemista, toimintakyvyn palauttamista fysiikan puolella ( ja taas, olisi helppo siis vain pudottaa painoa - helpompaa, korjaan )  niin se  pururadan kuntoon saattaminen korvien välissä on se elinehto.

Kaikille meille siis.  Puhun aika suoraviivaisesti, n'in me puhumme  toipuvan kanssa myös meillä on aika mutkaton ja välillä kyllä erittäin vahvoja tunteita sisältäviä keskusteöuja. Mutta kun se elämä on sellaista-  vaikeat ei katoa, jos niistä ei puhu. Kumma juttu.

Tässä viikoittain painitaan Kela taksien kanssa, järjestelmän sakkaamisen ja toisaalta kivoja onnistumisia on myös. Palvelun laatu vaihtelee luokattomasta erinomaiseen, ja se mietityttää kyllä. On tullut jo pirun lyhyellä aikajanalla vastaan ääliöitä ja huipputyyppejä. Se ei ole millään tasolla hyväksyttävää  ( huono palvelu siis ) , eikä siihen voi kukaan oikeastaan tarjota yhtään hyväksyttävää syytä.   Mutta, kolmen viikontehokkaan salapoliisityön jälkeen - järjestelmä itsessään mahdollistaa onnistumisen, ja syy löytyy - tekijöissä.

Kyytijärjestelijöissä, sekä - kuljettajissa. Jokaiselta kuskilta kysyn, joka kerta - mitä näytöllä näkyy, miten kyytikutsu avautuu, miten ne on kirjattu. Ei voi arvostella, jollei tiedä - ja asian selvittely on edelleen kesken. Lähestyminen kuljetuspalvelua kohtaan voidaan tehdä vasta, kun on faktaa riittävästi. Antaa eväät parempaan.

Päivät toipuvan kanssa on n kivempia, kuin keväällä. Päästä on vapautunut aikaa omaan elämään, ja hieman pakotettuna tuutataan myös toipuvaan pienin ottein seisomaan omilla jaloillaan tulevammin. Opetellaan paluuta yhteiskuntaan, ja ottamaan sitä omaa, ja täysin ansaittua paikkaansa takaisin. Hidasta, mutta palkitsevaa. Hidasta - mutta erittäin kannattavaa.

Kuljetaan nyt jo julkisen palveluissa, kävelymatkat ovat vakiintuneet - edelleen siinä pula-ajan käytävällä. Eilen käveltiin ensimmäistä kertaa aikoihin, myös julkisen tilan edustalla ( uimatossuissa, mutta käveltiin silti ) 

Ja mikä tärkeintä, nyt nämä lähtevät toipuvasta itsestään. Jokainen ylösnousu, jokainen lähtö - jokainen uuden asian koittaminen. Hän tekee, itselleen.  Vähitellen olemme suunnanneet katsetta rappusiin, niihin porraskäytävän perkeleisiin. Etenemme kohti paikkaa, jossa kaaduimme ihan pian vuosi sitten. Etenemme.

Kuljemme joka päivä sen hissiaulan poikki, missä kävi huonosti. Minä pelkään edelleen mattoa, tuijotan melkein panikikissa kuinka toipuvan jalka nousee, tai nouseeko maton kulmalla, ja kyllä - edelleen yrittäisin ottaa kiinni.

Välillä toipumisen matkalla on aivan liian tietoinen kaikesta, mutta se on  edelleen matalahkon mielialan juttu se. Sekin on kohentunut.

Sama ympyrähän tässä on, jota keväällä pyöriteltiin, mutta edistymisen kautta  ympyrä on kasvanut tekemisen kanssa, mahdollisuuksien kanssa ja siihen on tullut positiivinen soundi.

Sellainen tähän  aikaan ensi vuonna on hyvä ajatusleikki itselle.

Tarjoilen sitä jo hieman toipuvalle, se antaa perspektiiviä - ja pakottaa ottamaan silmälaput pois.

Tähän aikaan ensi vuonna tukisukat ja kengät sujahtavat helposti jalkaan , itsenäisesti.

Tähän aikaan ensi vuonna ollaan toivottavasti uudessa omassa kodissa, joka palvelee tarpeita paremmin, se on kuitenkin tähtäimenä.

Tähän aikaan ensi vuonna käydään kuntouttavassa työtoiminnassa, sillä vahva ammattitaito on asia, jota ei kannata hukata - vaan vaalia.

Tähän aikaan ensi vuonna nauramme paljon. Tähän aikaan ensi vuonna kuljemme minun autollani helposti paikasta a paikkaan b. 

Ajatusleikkejä tulee olla. Niitä  pitää rohkeasti maalata taivaanrantaan, sanoa ääneen - eikä myöskään enää tehdä niistä liian pieniä. Pitää asettaa rimaa, ja olla haaskaamatta elämän päiviä, sillä edelleen itse koko ajan mietin myös aikaa, jolloin on pakko tehdä itsenäisesti asiat. 

Arjessa on hyviä soundeja. On paljon myös yksinäisyyttä ja kyyvttömyyttä hakeutua, tai kasvattaa sosiaalista verkostoa. On edelleen paljon huonoa itsetuntoa, paljon  raskaita muistoja mollaamisesta, ilkeistä ihmisistä ja lannistuneisuutta ajoittain, kun on kuitenkin paljon apuni varassa. Silti jääräpäisen määrätietoisesti peruutan ulos niin tiiviistä yhteydestä - sillä jos palvelu pelaa liian hyvin, ei ole pakko tehdä itse.  Se että on vaikeaa, ei tarkoita - ettei voi tehdä. Liiallinen paapominen antaa illuusion kyvyttömyydestä.  Oman maailman rakentaminen on oman maailman rakentamista itsenäisesti - vaikka tuettuna. En halua työntää sinne liikaa omia jatuksiani, vaan antaa toipuvalle riittävästi tilaa löytää   se oma sisältö. Niin henkisellä kuin fyysisellä puolella.

Pakko myöntää, kun asunto on pieni, se on täynnä tavaraa- ( on pakko olla pöytä, tuoli, ne pirun rakennetut rappuset ja hermeettinen juoksumatto), niin onhan siellä haastava liikkua sulavasti, ei se mitään keksittyä ole.)

Mutta, joka päivä siellä liikutaan sulavammin. Nyt jo harjoitellaan paremman tasapainon kanssa lattialta tavaroiden ylösnoukkimista, itseluottamus kasvaa.. Ei nyt vielä kolikkoa noukita, mutta jos vaikka aloitetaan puolen litran pullosta, joka on pystyssä. 

 Toipuva fiksaa  Marko Raittinen   kanssa treenejä, ruokavaliota nyt hieman enemmän, ja tavallaan on vapautunut sellaista tilaa hieman räätälöintiin, kun tilanne on parantunut ja rauhoittunut.

Kun toipuva repii hiuksia päästä ja miettii aamun vaakalukemaa, niin Marko komentaa tiukasti vaan lopettamaan lukeman tuijottelun ja syömään puuron.

Juuri näin.

Tarvitaan henkistä' tukea, eikä äitiä.

Tarvitaan ammattilaista ottamaan vastuuta ja tuuttaamaan reilusti eteenpäin ja seisomaan rinnalla.

Erinomainen tiimi nuo kaksi paskan huumorin omaavaa.

Viihtyvät todella  hyvin keskenään, ja tuloksia syntyy.

Tämän hetkinen tilanne lienee se - 57 kg.

Väitän erinomaiseksi.

Tänään on selkeästi hyvä aamu. Pitelen siitä kiinni.

Tänään on toipuvalla Markon treenit ja ultapäivällä toimintaterapia. Olen tänään siis vain äiti.

Vähän toki välissä asianhoitoa, paperia ja taksikuittia Kelaan, ehkä pyykinpesua, ja käytäväkävelyä. Mutta silti, huikea määrä asioita tapahtuu nyt  ihan omalla painolla, hyvällä sykkeellä.

Kun harmittaa eniten, otan ruutuvihkon, joka aloitettiin tammikuussa. Sinne on kirjattuna ne ekat metrit, joita käveltiin.  Konttasin perässä ja nostin jalkaa niille vanerirappusille. Konttasin lisää. 

 Kun olen selannut tuon vihkon, ja katson mikä livenä on tilanne nyt, maailmassa on taas kaikki paljon paremmin.

Terkuin, äiti