Hui hai. Jotenkin päivät uuvuttavat niin, että moneen kertaan aiottu jää vaan ajattelun asteelle, sanoiksi ne eivät tule. Mutta jotain.
Tänään pohdimme, nostammeko Saxendan tasolle 3mg, joka on oikea hoitotaso, mutta toipuva oli mieltä, että viikko vielä tasolla 2,4 mg -jotta pahoinvointi - olo ja samalla mieli on yhtään tasaisempi. Tämä kunnossa. Koska noston saa tehdä itse itseään kuunnellen, tämä toimii. Sisätaudeilta/ vatsapuolelta on lääkärin soittoaika joulukuussa, ja siinä kohden tulee olla sitten oma seuranta tehtynä, jolloin voidaan arvioida, mikä on hoidon vaste. Toki tuossa kohden maksimilla ollaan menty vasta 5 vkoa, ja yleensä arviota on kuitenkin sitten 3 kk kohdalla. Mutta periaate tässä sekavassa selityksessä on se, että läääkettä ei kannata käyttää- ellei voida osoittaa tehoa. Teho osoitetaan prosentuaalisella painonpudotuksella, joka tässä jatkuisi varmaan muutenkin, mutta tällä liikkuvuudella vielä hidastuisi ehkä nyt. Yhtä kaikki, tuossa me taas mennään, pula-ajan käytävällä, edes takaisin. Käveltymatka päivisin tuossa keikkuu siinä 1,2 km, joten suurta ei ole. Ei ole paljon se, sillä moni tekee tuon matkan jo kävellessään parkkipaikalle, ja takaisin, rappuset ylös ja alas, tai kävellessään lähikauppaan ja takaisin.
Ja sen jälkeen tulee vasta kaikki muu.
Mutta - on tuo lähtökohtakin ollut huono. Periaatteessa jalattomuus, liikkumattomuus. Pitää nähdä kehitys, se ratkaisee. Nyt kotona ollessa pääsääntöisesti arjen asiat hoituvat. Ruoka, pienimuotoinen siivoaminen- keittiönurkkaus on aina tahraton, on asioita, joista ei tingitä. Tämä hyvä. Jääkaappi on millin tarkassa ojennuksessa, ja aina puhdas. Tärkeät ensiksi! Kun adhd henkilön arki on järjestyksessä- oma reviiri, silloin on mahdollisuus pitää järjestyksessä muitakin asioita. Kaikki lähtee oman reviirin hallinnasta ja onnistumisessa siinä. Kun se toimii, voi laventaa - kuin heittäisi veteen kiven. Se rengas kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Toki, tunnistan tuon täydellisesti itsessänikin- noh, olen diagnosoimaton itse.
Mutta eteenpäin. Arkipäivisin tehdään lisäksi käsitreeni, viisi kertaa viikossa. Ne tehdään toistoilla - se on osoittautunut toipuvalle hyväksi. Paras treeni kun on tehty treeni, joten pitää ensin kaikkeen rakentaa rutiini, jonka saa mahtumaan siihen omaan arkeen, ja sen jälkeen- laventaa. Tässä sama.On löytynyt sopiva rytmiikka- on suihkupäivät, on herkkupäivä, on siivouspäivät, on pyykkipäivät. Rutiini, rutiini, rutiini. On päivässä rytmi, herätyks aina klo 7.00 ja siitä asiat lähtevät eteenpäin. Saman rungon sisällä toistuu asiat hyvin pienellä vaihtelulla. Siitä löytyy varmuus, ja turva arkeen. Pitkäkestoiseen muistiin asioiden saamisessa kestää aikaa - kauan. Nyt rakennetaan montaa palapeliä yhtaikaa, ja kaikkien palojen pitää osua, että saadaan hommaa valmiimmaksi.
Hiotaan vähän ruokia, tai siis - Marko ja Toipuva tekee, minä toimin kauppakuskina. Ruoasta on tullut jo hieman vaan polttoainetta, jonka avulla päästään tavoitteeseen, joka on - hyvinvointi. Yhä lauantai on merkityksellisempi kuin moni ymmärtää, eikä ehkä kukaan ilman syömishäiriötä voi ymmärtääkään. Varsinkin kun arki on niin pientä ja sidottua liikkumattomuuden kanssa, niitä iloa tuottavia on kovin vähän. Hyvin vähän. Ja taas, kun asiat edistyvät ja liikkuvuus paranee, iloa tuottavia on koko ajan enemmän, vaikka milli kerrallaan.
Ja siitä tulemmekin seuraavaan asiaa. Olemme nimittäin päässeet rappukäytävään. Rappusiin, nyt jo kahtena päivänä peräkkäin. Ja nyt on ajatus se, että joka päivä mennään - yksi porrasväli on päivän minimitavoite -mutta se on jokaisen arkipäivän minimitavoite. Ja taas tullaan siihen, ei saa ahnehtia, pitää antaa elämän viedä. Pitää antaa oman tahtotilan kasvaa samaan tahtiin itsevarmuuden kanssa. Pitää anta pelkojen kadota samaan aikaan kun itsevarmuus nousee jalkoja nostellessa ja lihasten vahvistuessa. Pitää muuttaa maailmaa pysyvästi. Pitää oikeasti hakata ne varpaat vielä moneen kertaan verille, että varmasti menee pitkäkestoiseen, ettei tähän paskaan halua palata enää. Pitää olla enemmän kuin 40m2, ja pula-ajan pururata. On pakko olla. Pitää antaa hissukseen reisilihasten muistaa,miksi ne ovat olemassa, ja takareiden vahvistua. Pitää antaa takapuolen lihaksistolle taas työ, malli ja muoto.
Kaikki on nyt vaan sinnikkyyttä. Pian minua ei tarvita takapiruksi varmistamaan, vaan oma itsevarmuus riittää ajamaan hissillä alakertaan ja kävelemään yksi portaanväli. Siihen ei tarvitse olla valmis vielä hetkeen - mutta siihen tietenkin ollaan menossa. Siihen, että jossain kohden Lymed tekee tukisukkia, joissa on vetoketju, ja jotka saa itse jalkaan ja pois. Samoin kuin sukat. Vielä nyt ne menevät autetusti. Mutta, hidasta on eteminen myös tietenkin rahan takia. Sukka ja polviputkipari maksaa 300 e. Lääkinnällinen kuntoutus tarjoaa kahdet tuotteet/vuosi, ja lisäksi ostamme neljät itse. Koska noita käytetään jatkuvasti, siis vuorokauden ympäri, ne myös väsyvät nopeasti. Pesu, kudoksen huilaaminen ja ja pito, sekä luonnollisesti ison kaverin sukille aiheuttamana paine- kuluuhan ne. Mutta, harvoin on elämässä sijoittanut rahaa niin hyviin tuotteisiin, kuin näihin. Kun etenemme, on vierailu verisuonikirurgin luona- kyllä se on helppo todeksi tietää, että laskimot eivät ole kunnossa tuon painon kanssa, jota ollaan kannateltu. Asiat pitää vaan oko ajan tehdä nyt oikein. Jääräpäisesti oikeassa järjestyksessä- siitä kasvaa myös vastuu itse toipuvalle.
Ei ole oikopolkua. Ensin itse.
Pieniä asioita, ja juuri niitä, jotka muuttavat kaikkien meidän maailman, minunkin.
Olemme jo päässeet jo siihen, että pukeutuminen sujuu itsenäisesti - vuosi sitten tilanne oli erilainen. Näitä on hyvä pilkkoa pienemmiksi, näitä asioita- avata, jolloin ymmärretään - mistä kaikesta asiat koostuvat. Sanon taas, kunpa pudottaisimmekin vain painoa.
Mutta. Kaikessa tekemisessä on toivoa. On etenemistä. On vaikeita kohtia ja hetkiä, jolloin ei naurata ollenkaan - mutta nyt maailma ei pysähdy yhteen päivään. Ei yhteen huonoon hetkeen. Vähitellenollaan opittu luottamaan järjestelmään, siihen, että asiat tapahtuvat. Ympärillä on jonkinlainen verkko nyt, ja kannattelemassa on joka nurkassa joku - etten vain minä yksin yritä tehdä kaikkea. Toipuva on pakotettu ottamaan vastuuta omista asioista- ja siinä on edelleen valtava työ. Taitoa on, se pitää vaan kytkeä käyttöön. Se tarkoittaa, että jatkan peruuttamista. Että arkeen tulee lisää rytmiikkaa, sisältöä .
Ja sitä tulee, kun jalat kantavat paremmin - kun turvallisuus lisääntyy. Kun vaikkapa lähikauppaan pääsee kävelemään itse.
Mutta, se on jo paljon - kun kelaamme sinne päivittäin, ollaan mittaroitu matka. Käsitreeniä siis noin 800-1000 m/ pvä kelauksen muodossa. Kehittyy, kehittyy.
Tänään paino muuten oli 165 kg. Väitän erinomaiseksi tulokseksi.
Kyllä me teemme, koko ajan.
Ylläolevassa kuvassa on lahja - maalivahdin maila. Christian Heljanko, Tappara
Voin kertoa - kannustava on.
Kiitos.
Terkuin, äiti
Kommentit
Lähetä kommentti