tilannepäivitys

 On mennyt pitkään, ettei ole ollut muuta, kuin valkoisen arkin kirous. Ei voimia, ei kiinnostusta - ei inspiraatiota - on ollut vain arki.  Hitaasti normalisoituva arki, mutta arki. Huolineen , murheineen - mutta toki nyt jo myös - monen arkisen asian tuomaa iloa. Roolitukseni vähitellen on lähtenyt pienenemään, mitta - sinnikkyys tässä kohden on se, joka takaa muutoksen maaliin saakka.

Usein toipuva on saanut apua, ja tahot nostavat kädet pystyyn, kun koheneminen on alkanut- ja unohdetaan se, että diagnostiikan takia- tuo nimenomaan seuranta on se, mikä määrittää kaiken. Toistot, toistot, ja toistot - ne muuttavat arjen ja sitä kautta koko elämän.

Tämän hetkinen tilanne on se, että arjessa toipuva kykenee hoitamaan pääsääntöisesti kaikki askareensa enemmän tai vähemmän itse - ja myös hoitaa ne.

Suihkussa käyminen, tukisukkien pukeminen, ja polvitukien päälle riipiminen - sujuu. Itsenäisesti.

Pyykin peseminen - itsenäisesti - autan toki ajoittain. MIksi en auttaisi ?

Hygieniasta huolehtiminen, hoituu itsenäisesti. Arvatkaapa miten nostaa itsetuntoa, ja suoristaa selkärankaa. Ja syystä!

Kävelemme rappusia alas rappukäytävässä  - ja ylös. Emme enää paniikissa, laskien kuinka monta kertaa niitä tehdään. Mutta kävelemme, koska reisi, ja takapuoli - ja oman kropan käyttäminen kuntoutusvälineenä.   Juoksumatto on ollut käytössä joulukuunn alkupuolesta, ensin sillä käveltiin kaksisataa metriä päivässä, sitten viisi kilometriä  ja tammikuun ajan - kymmenen kilometriä päivässä kutakuinkin.  Mullistavaa ? On.  Kyllä.

Kengät saa hän itse jalkaan, joka tekee itsenäisestä elämästä arvoista. Äidin ei tarvitse olla paikalla, asioiden  ei tarvitse tapahtua, kun äidille sopii. Sellainen itsenäisen ihmisen itsemääräisoikeus alkaa olla taas totta. Niin kuuluu ollakin.

Elämänlaatu on kohentunut noin kaksisataa prosenttia lähdöstä- meillä molemmilla. Kinastelumme saattavat olla normaaleja äiti - poika kinasteluja, eikä kyse ole enää siitä, että työnnän edellä tai raahaan perässä, maanittelen, uhkaan ja lahjon.

Minun ei  tarvitse. Juna on kääntynyt.  Nyt se kulkee raiteilla jo itsekseen, mutta toki edelleen tukea ja kannustusta- ja nimenomaan, yhteistä tekemistä vaaditaan.

Ostoksena  tuo Kuntokaupasta hankittu Fitnord Sprint 1000 on kyllä ollut hyvä. Todella hyvä - ja edelleen osa on maksamatta. Mutta, jokaisen euron arvoinen. Kannatti !!! Kuvassa alla komeilevat kengät on kulutettu puhki - ovat siis uimakengät- itse käyn samoilla avannossa.   Nuo olivat ensi alkuun ainoat, jotka saatiin jalkaan, ja jotka ottivat vastaan hieman, ettei jalkojen kovettumat pahentuneet entisestään. Vuosi sukkasillaan on kova sana. Sekin on nyt ohi.   

Seuraava ajatus on hankkia ne kunnon kengät ja toivottavasti toipuvan PT Marko Raittinen ottaa kopin tästä, minä ostan vaan nätit kengät.  JOka saralla mennään eteenpäin. Housut tippuvat jalasta, ja vaatekaapista on otettu käyttöön vanhoja vaatteita, sillä pitkäänhän oli käytössä vaan yhdet ainoat päälle mahtuvat housut ja kaksi puseroa. 

Vaatteita on tullut vuosien saatossa hankittua, lihominen on ollut todella nopeaa- ja suuri osa on käyttämättä. 

Kaikki kengät menevät uusiksi, sillä kun jaloista katoaa massaa, niin kengän koko pienenee kahdella numerolla. Näin se vaan menee, fakta. Mutta vaikka totean, että on kallista - en valita sanallakaan.

Terveys menee kaiken ohi ja edelle - tämän saralla edistyminen on huikeaa. Terveys on muutakin, kuin niitä kiloja - jotka kaikki muut ihmiset näkevät. Se korvien välinen maailma  on se, jonka tulee muuttua -joka on muuttunut, ja jonka kanssa kyetään nyt tekemään töitä. 

Kaikki on helppoa ? Paskat. Ei todellakaan.

Tekeminen näkyy nyt itseluottamuksena,joka ruokkii tekemistä- ja se taas itseluottamusta.

Se positiivinen kehä, josta olen puhunut.  

Kelasta haetaan vahvaa lääkinnällistä terapiaa - jatkoa vuodella, sillä korona sotki jotain ja sitten laitoskuntoutus viime vuonna lisää ja mitä näitä nyt on. Ja silti olemme pärjänneet.

Kukaan tuskin enää nauraa sille mun tekemälle pula-ajan pururadalle. Kukaan ei naura enää niille vanerirappusille, jotka pyysin timpuria meille rakentamaan. Kukaan ei naura enää tukikahvoille, jotka vedettiin kiinni olohuoneen seinään, eikä kukaan naura enää sille, että olen kontannut poikani perässä ja nostanut jalkoja 6 cm korkeille rappusille niin kauan, että ne on alkaneet nousta ja pelko on saatu  voitettua.

Jokaiseen vastoinkäymiseen olen löytänyt ratkaisun,ja jokaisen haasteen olen pakottanut kohtaamaan, osan alussa väkisin, ja asioiden edetessä - vähitellen omaan tahtiin, jolloin liikumme vielä vakaammalla pohjalla.

Näin se on reilu vuosi mennyt, ja nyt odotan kyllä tätä kevättä eri mielellä kuin edellistä.

Nyt ei  pelota.  Painonpudotus vuodessa  - 70 kg.

Mutta,  nyt tärkeisiin. Leijonien kultajuhlat Helsingistä - alla oleva kuva napattu siis televisiosta lähetyksestä viime sunnuntaina.  Olympiakultaa. Kova juttu !

Terkuin, äiti